Luisteluasento

Luisteluasento riippuu luisteltavan matkan pituudesta. Pikamatkoilla "puristussuhde" pyritään pitämään mahdollisimman suurena istuvan asennon avulla. Pitkillä matkoilla puolestaan pyritään mahdollisimman taloudelliseen, optimaaliseen puristukseen luisteltavaan matkaan nähden, jolloin luisteluasento on hieman pystympi kuin pikamatkalla.

Polvikulmaa pienentämällä puristusvaihetta voidaan pidentää, jolloin teho kasvaa. Tämä on tarkoituksenmukaista pikamatkoilla, joiden suoritusaika on niin lyhyt, että tehokkaimman asennon säilyttäminen on mahdollista.

Pitkillä matkoilla, jotka vaativat aerobista kapasiteettia, luisteluasennon staattista jännitystä pyritään vähentämään suurentamalla hieman polvikulmaa. Mitä vähemmän luistelijan on tingittävä puristuksesta sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on kovaan vauhtiin.

Matalan luisteluasennon vaikutus verenkiertoon ja hapenottokykyyn

Monissa tutkimuksissa on havaittu, että suorituksen aikana pikaluistelijoiden maksimaalinen hapenottokyky (VO2peak) on alhaisempi kuin juoksijoiden tai pyöräilijöiden. Siihen liittyy myös pyöräilijöitä ja juoksijoita korkeampi veren maitohappopitoisuus ja korkeampi sydämen syke. Tämän ilmiön syyt ovat toistaiseksi huonosti tunnetut. Sen verran kuitenkin tiedetään, että kysymyksessä ei ainakaan ole ero aktiivisessa lihasmassassa; ei ole todennäköistä, että luistelussa työtä tekevä lihasmassa olisi pienempi kuin pyöräilyssä. Vastaukseksi onkin tarjottu ajatusta, että maksimaalista hapenottoa rajoittaa verenkierron estyminen alaraajojen alueella eritysiesti staattisen liukuvaiheen aikana.

Nyt tämä asia on todistettu tutkimuksessa (Foster et al. Evidence for restricted muscle blood flow during speed skating. Med. Sci. Sports Exerc. 31:1433-1440, 1990), jossa kymmenen huippuluistelijan maksimaalinen hapenottokyky, veren maitohappopitoisuus ja syke mitattiin koeolosuhteissa pyöräilyn aikana ja matalassa (polvikulma 107o) ja korkeassa (polvikulma 112o) luisteluasennossa. Luistelu tapahtui rullilla juoksumatolla. Maksimaaliset hapenottokyvyn arvot näissä tilanteissa olivat 4.28 l/min, 3,83 l/min ja 4,26 l/min. Sykkeessä ei todettu mainittavia eroja, mutta sen sijaan sydämen pumppaama verivolyymi oli luistelussa selvästi matalampi. Tulokset siis vahvistivat aikaisemman hypoteesin, jonka mukaan matalan luisteluasennon ja/tai pitkän staattisen työvaiheen aiheuttama verisuoniin kohdistuva paine vähentää verenvirtausta ja johtaa sitä kautta happivajaukseen ja maitohapon kertymiseen. Tämä epäsuotuisa vaikutus oli selvästi voimakkaampi matalassa kuin korkeammassa luisteluasennossa.

Kirjoituksessa pohditaan myös ansiokkaasti kysymystä matalan luisteluasennon epätoivottavien metabolisten vaikutusten ja sen suomien biomekaanisten etujen nettovaikutuksesta luistelusuoritukseen. Erilaisiin malleihin perustuen on laskettu, että 9 asteen ero polvikulmassa (114,3 vs 123,1) tuo mukanaan edun, joka parantaa 5 kierroksen luistelussa kierrosaikaa keskimäärin noin sekunnin verran. Toisaalta maksimaalisen hapenottokyvyn väheneminen 0.39 l/min verran aiheuttaa saman suuruisen huononnuksen kierrosaikaan. Voisi siis ajatella, että metaboliset haittavaikutukset eliminoisivat biomekaaniset edut. Todellisuudessa kuitenkin luistelijat selvästi hyötyvät matalasta asennosta. Salaisuus piileekin luultavasti siinä, että luistelija omia tuntemuksiaan mittaillen ja arvioiden löytää oman optimiasentonsa, jossa biomekaanisten etujen ja metabolisen kuormituksen suhde on paras mahdollinen. Myös harjoittelu auttaa; pitkän harjoittelujakson lopulla luistelijat omaksuvat matalamman asennon ilman, että se vaikuttaa alentavasti maksimaalisen hapenottokykyyn

(Carl Foster, Kenneth W. Rundell, Ann C. Snyder, James Stray-Gundersen, Gerard Kemkers, Nick Thometz, Jeff Broker and Elizabeth Knapp. Evidence for restricted muscle blood flow during speed skating. Med. Sci. Sports Exerc. 31: 1433-1440. 1999)

Veli-Pekka Lehto